Väsymys.

Ja ihastus.
Kiva poika on kiva.

Silti pelottaa äldsta&bästan kohtaaminen viikon kuluttua. Yli vuorokausi samassa rakennuksessa voi tehdä tiukkaa...
MÄ EN HALUAISI TÄTÄ OLOA HEI.

Haluaisin kokonaan vaan kivan olon, iloisen, hymyilevän olon. Hassun, höpön olon. Sen sijaan mua vaan ahdistaa ja panikoiduttaa enkä saa mitään järkevää aikaan vaikka kuinka yritän.
No joo töitä, lapset on kivoja, mutta silti.
Mua väsyttää ja katselen uusia silmiäni ja mietin, näinkö sitä näkee kaiken uusin silmin.
Haluan nähdä kaiken toisin kuin ennen, haluan nähdä maailman eri tavalla.
No, jotain on muuttunut - en kerro kun tekee pahaa, en kerro kun itkettää, en kerro kun ahdistaa ja panikoiduttaa. Olen vain. Mietin, lopettaisinko syömisen, ottaisinko tiikerit takaisin, juoksisinko maailman laidalle ja putoaisin avaruuteen.

Voi kunpa voisinkin ottaa niin paljon vauhtia, että voisin hypätä kellumaan pilvien kanssa.
Vaan kun en voi.

Joskus pienenä tuntui, että keinulla voisi keinuttaa itsensä taivaaseen asti.
Ei tunnu nyt.
Nyt olen liian iso, lähempänä muurahaisia kuin puunlatvoja.

Jag drömmer drömmar om att alla försvinner en efter en. Siksi mä en uskalla luottaa.

(Kiitos jos kuitenkin tykkäät musta. Se olisi tervetullutta vaihtelua.)