Aika on lähteä ja päästää irti.

Syön suklaata. Lähdön hetket on aina kauheimpia, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Sanoisiko "hyvää jatkoa" vai "nähdään taas" vai "oli kiva tavata" vai "hyvästi"


RAKASTAISIT MINUA.

Oon tehnyt huonosti. Oon onnellisuuspuuskissani vasta alkushokin jälkeen ymmärtänyt, että tärkeä ei enää ole tärkeä. Tärkeä ei enää ole ystävä. When did this actually happen?!
Nyt vasta itkettää ja surettaa ja kauhistuttaa. Kuinka pärjäänkään? Hyvin kai, olenhan onnellinen. Silti olen kauhuissani. Itku tulee hetkittäin, itku tulee kun istuu laiturilla ja katsoo järveä, itku tulee kun antaa aaltojen kannatella, itku tulee mustikkametsässä vaikkei paarma ehtisikään purra.

Tule takaisin. Pyydän. Ole kiltti ja tule takaisin. Älä tule takaisin vanhaan, tule uuteen. Astu uudelleen sisään.

Tiedän, että nyt on tämän aika. On silti kamalaa, kun tuntuu, että kaikki muut pitävät minua syyllisenä. Eihän tärkeä voisi koskaan tehdä mitään pahaa tai mitään väärin, hän on kiltteyden ja täydellisyyden ruumiillistuma.
Ja silti tärkeä teki pahasti. Satutti, hylkäsi.
"Kai sillekin on hyvä syy."

Niinhän minä kyyneleiden keskellä itsekin uskon.