Ego: "Se ei ansaitse sua elossa. Se haluaa että kuolet."
Minä: "Ego-kulta, ei sulla oo hätää. Se yrittää vaan pärjätä niin kuin minäkin. Se haluaa voida hyvin, mutta ei mun kuolema sitä onnelliseks tekis."
E: "Jos se rakastais sua, se ei hylkäis. Se vihaa. Se vihaa sua, se haluaa että suhun sattuu ja se haluaa vaan nähdä, kun itket."
M: "Voi olla, mutta mun on silti tehtävä oikein. Mä aion silti tehdä oikein."
E: "Ainut oikea asia, joka sun vaan on tehtävä, on kuolema. Kuole, niin kaikki on hyvin. Sun täytyy kuolla. Sun kannattaa kuolla. Kostoksi, jos ei muuten. Kostoksi hylkäämisestä. Hylkäämisestä sietääkin saada rangaistuksen, ja sun kuolema on hyvä."
M: "Eikä ole. Ei se silti ansaitse mun kuoleman aiheuttamaa kurjuutta. Tää keskustelu on nyt loppu."

Haluisin, että tärkeä tietäis että olen muuttunut. Olen muuttunut omaksi itsekseni jälleen, tai ainakin muutun koko ajan. Mutta oon muuttunut jo paljon.
En mäkään aina haluais näin paljoa ystävyyttä. HALUISIN että tää muuttuis mutta vielä en vaan oo OSANNUT. En oo osannut muuttaa tätä, en oo saanut tätä muuttumaan. Mutta eipä tärkeäkään ole tullut puoliväliin vastaan. En uskalla näyttää itseäni, en uskalla näyttää sitä kuka todella olen. Tärkeän seurassa ei ole nyt hyvä olla, kun pelottaa liikaa.
Mun täytyy tehdä tälle jotain.
Vähä vähältä.
Luopua.
Auts.
Sattuu.