Mun pitäisi olla onnellinen ja iloinen.
Oikeesti pitäis.
Ja syvällä sisimmässäni olenkin. Onnellinen, iloinen ja helpottunut.

Sen sijaan, että oisin nyt iloinen, olen vain kauhuissani.
Istun lattialla veitsi kädessä ja hoen "kaikkihyvin kaikkihyvin kaikkihyvin-"

Kaiken järjen mukaan kaikki on ihan hyvin, ja silti mikään ei ole.
Haluan vain, että tärkeällä on nyt helpompaa.
Onko helpompaa, jos mä en kerro?
Jos vaan aloitan tiikerit uudestaan enkä kerro?

Onko sitten hyvä?

Onko hyvä, jos teen tiikerejä?
Tai jätän syömättä taas?
Tai juon ihan hirvittävästi liikaa alkoholia?
Onko se hyvä silloin, jos en kerro siitä?

En halua aiheuttaa huolta ja pelkoa, mutta olen itse huolissani ja peloissani.

Mitä tapahtuu?
Elämä tuntuu sekaiselta.
Elossaolo on sumuista ja pimeää. Värit on yhtä aikaa himmeitä ja kirkkaita. Pieni pelokas eläin puree, iloinen eläin en uskalla olla.

Vaikea uskoa tätä todeksi.
Vaikea uskoa, että tärkeä muka oikeasti välittäisikin.
Olin valmis luopumaan.
Olin pakottanut itseni valmistautumaan siihen.
Ja nyt kaikki onkin... hyvin.

Liian isoja tunteita eilen.
Nyt tiikerit hyökkää.
Mutta en kerro.