Hetki hetkeltä menetän yhä enemmän.
Menetän uskoni elämään, menetän parhaan ystäväni, menetän veljeni, menetän kaiken.
Tuntuu, kuin kaikki tekeminen tähtäisi vain ja ainoastaan yhteen asiaan - elämän loppumiseen. Valmistelen kaikkia kuolemaani olemalla kusipää. Karkotan jokaisen pois läheltäni, puren kättä joka koettaa ruokkia tai silittää. En halua tarvita ketään, en tarvitse ketään. En rakasta ketään. Olen yksin, ja yksin saa kuolla.

Mua alkaa huolestuttaa tää.

En itke.
En enää itke.
Kaksi yötä jos kestän, niin olen ollut 14 viikkoa ilman tiikerejä.
Ja voi kuinka haluankaan tiikerit takaisin nyt. Olen valmis avaamaan oveni niille. Olen valmis heittäytymään tiikerejen syliin, juoksemaan suoraan niitä kohti. Voi rakas rakas rakas äldsta bror och bästa vän, tiesin ettet kestäisi kauaa enää. Tässä menee raja, eikö niin?

Onneks en tarvii sun lupaa mihinkään.


Jonain päivänä sä ehkä annat anteeksi.
Jonain päivänä kaikki ehkä antaa anteeksi.
Ehkä.

Enää pitää päättää tapa ja ajankohta.