Tää itsetuhoisuuden muoto - hylkäämään pakottaminen - on liimautunut muhun kiinni liian lujasti. Mistä se on peräisin?
Ehkä jo kaukaa.
Ehkä niiltä ajoilta, kun oon ollut noin kymmenvuotias tai hieman päälle.
Ehkä se on ollut ohjelmoituna muhun aina.
JUMALA, miksi?

Tää meidän ystävyys, kirjoitan suoraan sinulle, rakas, on ollut ihan mielettömän ihana asia. Tää on tuntunut joskus jopa vahingolta. Miten mulle on voitu suoda noin ihana ja rakas ihminen lähelle?
Nytkö Jumala on huomannut, että en ansaitsekaan tätä kaikkea?
Nytkö sinä olet huomannut, etten olekaan niin kiva ja ihana kuin olet aina sanonut?

Muistan ensimmäisen kesän. Muistan vadelmamehujään ennen kuin kohdattiin ensimmäistä kertaa todella. Muistan, kuinka lämmin se kesä oli. Ainutlaatuinen. Ei täydellinen, mutta kaikesta vaikeudestaan huolimatta rakas mun muistoissa. Täynnä uutta ja vanhaa. Yhtäkkiä olikin todellista ystävyyttä.
Muistan työmatkat ja työpaikan painostavan ilman. Muistan vihreän ipodin ja punaisen puhelimen, muistan kuinka tekstasin sun kanssa. Muistan mökkimatkan ja sen, kuinka kyseltiin. Muistan viestit. Muistatko sinä? 18.-19.8.2008 "Sun satutamiseen mulla ei ole koskaan syytä, sitä ei tarvi pelätä" ja "Kyl mä oikeestikin välitän susta" ja "mä en ikinä päästä susta irti" ja "luota nyt muhun, mä en halua satuttaa tai rikkoo sua." Mitä sille kaikelle tapahtui?
Syksyä en muista juurikaan, mutta muistan marras-joulukuun vaihteen. Muistan bussimatkat ja metromatkat ja tekstailun. Muistan soittaneeni, olit hiihtämässä, oli hiihtoloma. Kerroin silloin, etten ollut kotona, kerroinko? Kirjoitin kirjeen, sen muistan. Kirjeen vai sähköpostin? Vaikea muistaa. Ehkä kirjeen.

Muistan keväältä jotain. Muistan kermavaahdon ja sen, kuinka tuntui, että pelaat. Olen toipunut siitä nyt hyvin, se ei enää aiheuta itkua eikä vihaa. Olet saanut kaiken anteeksi, tiedäthän sen?
Muistan, kuinka sanoin, etten halua elää syntymäpäivääni, ja sinä tiesit, että se oli synttäriyöni.
Muistan koulun, muistan kuinka puhuttiin puhelimessa, olin koulussa ja sinä kipeänä kotona. Muistan, kuinka sen vuoden keväänä laitettiin perjantaisin tekstareita siitä, kummassa paikassa iltaa vietettäisiin. Sitä tehtiin isollakin porukalla.
Muistan alkukesän. Muistan yhteisen konfirmaation. Muistan matkasi ja sen vihan, jonka aiheutit. Et ollut luottanut, ja se satutti. Se saa edelleen kyyneleet silmiin. Tiedän, että tarkoitit hyvää, mutta ymmärsin sen ehkä väärin. Ymmärrän sen edelleen ehkä hieman väärin. Näen sen niin, etten ansaitse luottamustasi.
Muistan, kun veimme sinut erään ystävämme kanssa rannalle ja olimme kaikki kolme iloisia.

Muistan, että ryyppäsin sen vuoden aikana paljon. Liikaa. En muista syksystä paljonkaan, muistan että olimme samassa koulussa ja näimme paljon, mutta muuten en muista kovinkaan paljoa. Se on surullista. Toisaalta, silloin minulla oli bestis, jonka kanssa vietin vielä aikaa.
Ryyppäsin talvenkin, ja koko seuraavan kevään. Tuli synttärit ja niitä seurasi kesä. Muistan ikkunan korkealla, muistan viiltelyn, muistan kuinka huusit. Saat anteeksi, olet jo saanut. Silti se tulee joskus uniini. Silti muistan joskus pohjattoman syvän, pelkoa täynnä olevan katseesi, muistan kuinka huusit, muistan kuinka pelkäsin. Niinä öinä herään omaan itkuuni. Se kesä oli vaikea. Olin koko ajan kamalan epäreilu, voin koko ajan vaan huonommin ja huonommin, asiat eivät tuntuneet järjestyvän millään. Kaikki oli kaaosta, kaikki oli liian kaaosta, mutta sinä kestit, sinä jaksoit vierelläni. Muistan telttailun, muistan istuneeni järven rannassa. Järvi oli kirkas ja syvä ja viileä, kutsuva, rakas. Silti lähdin sieltä elävänä pois.
Muistan syksyn, muistan kuinka yksi tärkeä hylkäsi. Sinä olit tukena, sinä sanoit ettet aio hylätä. Muistan sen tuskan ja epävarmuuden, joka raastoi. Nyt tunnen sitä samaa taas. Muistan, kun sain kuulla, että pääsen muuttamaan omaan kotiin. Muistan rukoukset, muistan pelon ja ahdistuksen, muistan sen, ettet sinä ollut innoissasi. Pelkäsit, ymmärrän sen nyt. Etkä pelännyt ihan turhaan. Mutta huomaatko nyt, olen selvinnyt siitä. Me olemme selvinneet siitä.

Talvi oli täynnä kaikkea outoa, muistan sen. Muistan seurustelun, muistan uuden vuoden (tai sen, mitä siitä voin muistaa), muistan alkuvuoden ja muistan kevään. Muistan rukoukset ja sen, kuinka sinä ilmoitit riemuissasi läpäisseesi kokeen. Muistan olleeni silloinkin vaikea sinulle, muistan taistelleeni paljon sinua vastaan, olen tehnyt sitä ystävyytemme alusta saakka, ja olen siitä pahoillani. Muistan, kuinka autoit minua keväällä. Muistan, kuinka tulit naapurini kanssa avaimilla sisään kun olit huolissasi. Muistan kesän, muistan junaradan ja tuijotukset, muistan päätöksen toiselle paikkakunnalle lähtemisestä, muistan paljon ja silti muistan liian vähän.

Muistan viime syksyn, muistan kuinka lähdin ja kuinka soiteltiin ja tekstattiin paljon. Muistan ensimmäisen kirjeesi, osaan jokaisen kirjeesi lähestulkoon ulkomuistista. Meillä oli molemmilla paljon kaikenlaista syksyllä. Muistan, kuinka yllätin sinut ennen syntymäpäivääsi. Muistan sen kovin hyvin, muistan katseesi ja ilosi. Sinä teit minut sillä ilollasi onnelliseksi.
Muistan, kun lähdit muualle viikoksi. Muistan, kuinka kiukuttelin. Se oli pelkoa ja epävarmuutta, olen pahoillani siitä. Olin kiukkuinen, koska olit vähätellyt sitä, mitä olin kokenut. Et ymmärtänyt, eikä sinun kuulukaan koskaan ymmärtää sitä, mutta vähättely sattui.
Muistan, kuinka jotenkin kummasti kaikki sujui. Kaikki toimi. Me toimimme yhdessä. Muistan itsenäisyyspäivän, muistan auton johon unohdin karkkia, muistan kaiken muun paitsi sinut, ja se pelottaa. Muistan, kuinka poikkesit ennen joulua ovella. Muistan joululahjasi, muistan sen ilon ja riemun ja onnenkyyneleet, jotka aiheutit. Muistan, kuinka näimme joulun ja uuden vuoden välissä. Muistan uuden vuoden jälkeisiä päiviä, kuinka pelasimme xboxilla, muistan kuinka soitit valkoista Hellas-pianoani, minä lauloin. Muistan myös sen, kun päätimme ottaa hieman etäisyyttä toisistamme. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi olla virhe, koska rikoin sinä aikana itseäni ja aiheutin sillä itselleni ja meille lisää hankaluuksia.

Muistan sen päivän ennen kuin luovuimme aktiivisesta ystävyydestä hetkeksi. Muistan haikeuden, muistan sen, kuinka vaikeaa oli luopua. Muistan oman vahvuuteni ja muistan sen, kuinka hyvin pian koko elämä kaatui liian kovalla voimalla päälle, kaikki tuntui liian raskaalta ilman sinua. Anteeksi, etten silloin sinnitellyt enempää. Anteeksi, etten yrittänyt lisää, anteeksi etten vain pakottanut itseäni kestämään.
Sen jälkeen kaikki on ollut huonosti. Sinulla on ollut kiire ja minä olen tuntenut itseni tarpeettomaksi. Olen voinut huonosti, ja koska olen luvannut lopettaa tiikerit, en ole osannut helpottaa sitä ahdistustani. Olen pelännyt ahdistusta ja kurjia asioita, koska en ole ollut varma, handlaanko niitä. Olen pelännyt sitä, että sinä hylkäät, ja siksi minun on ollut helpompi hylätä itse. On paljon helpompaa syyttää itseään kuin myöntää, että on ollut niin huono, että toinen on hylännyt.

Vappuna tein päätökseni humalassa, ja sitä ennen tein sen saman päätöksen krapulassa. Olen kovin pahoillani siitä, samoin siitä, että rikoin lupaukseni ja uhkailin kuolemalla. En olisi saanut tehdä niin, se oli automaattinen reaktio ahdistukseen ja epävarmuuteen. Haluan tehdä töitä, jotta niin ei kävisi enää. Yksin tunnen oloni vain kovin voimattomaksi. Tiedän, ettet sinä kiusallasi minua ole hylkäämässä. Tiedän, ettet sinä tee sitä satuttaaksesi. Sinäkin yrität vain parhaasi mukaan pärjätä ja riittää, tiedän sen. Ymmärrän, että olen todella vaikea ystävänä, olen aina ollut, mutta koetan kehittyä ja muuttua.

Miltä minusta tällä hetkellä tuntuu?
Pahalta, kurjalta. Ahdistaa. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja turhaksi, täysin merkityksettömäksi. Mietin koko ajan, ovatko sanasi olleet aina vain tyhjää puhetta. Sanat siitä, kuinka et hylkää ja kuinka ystävänäni on ihan hyvä olla. Syytän tästä itseäni, tulen varmasti aina syyttämään.
Jos jatkamme ystävinä, pitää meidän ehkä kummankin tehdä aktiivisesti työtä sen eteen, että voisimme luottaa toisiimme.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin välissämme olisi puolen ikuisuuden kokoinen kuilu ilman siltaa. En tiedä, miten löytäisin sinut jälleen, ja samalla tuntuu, kuin kadottaisin itsenikin.

Mikä tässä mättää?
Mikä ei toimi?
Mikä on se ongelma?

Mikset voi luottaa?
Mitä pelkäät?
Mikä tuntuu niin pahalta, ettet enää halua olla ystävä?
Miksen riitä?
Mitä teen niin väärin?
Missä satutan?
Missä teen liian vähän?

Nyt vasta kyyneleet. Ei aiemmin, vasta nyt.
Anna anteeksi.