Mä en tiedä, voinko näyttää tätä blogia kenellekään ikinä.
Ehkä pakko, jos tällä hetkellä tuhoisimman ihmissuhteeni toinen osapuoli vaatii täyttä rehellisyyttä. Sitten kerron. Sitten näytän sinulle, rakas.

Yritän siivota, mutta sen sijaan, että se jotenkin toisi tilaa elämään, se vaan saattaa kaiken kaaokseen. Kaikki vanhat asiat muistuvat mieleen. Kaikki vanha vaan posahtaa silmille. Vaikeaa hengittää, pölyä ja siitepölyä ja ikävää. Tukehduttaa.

Olenpa tänään purkanut sydäntäni.
Puran jatkossakin, jos siltä tuntuu.
Itseäni vartenhan mä kirjoitan, jotta saisin jotain tolkkua tähän elämään.
Vaan kun en saa.
Eipä ne tiikeritkään sitä onnellisuutta tuo, joten en tee niitä.
Vaikka just nyt vaan haluisin.

Mutta en. Mä olen vahva.
Olen vahva.
Olet vahva.
Olemme vahvoja.
Mä en ole.
Illalla kaikki on toisin.
Ensi viikolla kaikki on toisin.
Kesällä kaikki on toisin.

Haluan rantaan, haluan sinne taas, haluan kirkaan ja kuulaan ja viileän veden äärelle. Haluan olla yhtä laineiden kanssa, haluan hukkua aaltoihin. Vem lämnade vem? Jag är inte över dig än.

Jos pitää valita ystävyys tai kuolema, niin valitsen ystävyyden.
Jos pitää valita se, ettei olla ystäviä, tai kuolema, niin valitsen kuoleman.
Oon epäreilu kusipää. :(

Just nyt vaan on niin kova ikävä.