Kosketa minua, Henki.

Koskettaisit sinäkin, tärkeä.

Elän keskellä kaikkea ja silti yksin.
Tänään juuri huomasin, kuinka yksin olenkaan.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että perhe on oikeudenmukainen.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että saisin anteeksi virheeni.
Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että edes ne rakastaisivat, joiden on pakko.

Ei kenenkään ole pakko. Eikä kukaan vapaaehtoisesti halua.

Kuinka väärässä olenkaan ollut, kun olen ajatellut, että riitän.
Ja kuinka väärässä olinkaan, kun luulin, että voisin olla omana itsenäni tarpeeksi, luulin, että minut hyväksytään.
Olin väärässä, nyt sen näen.

Sydän on täynnä vain tyhjyyttä ja kylmyyttä. Sielu on täynnä dissonanssikaikuja, ei koskaan hiljaista, kerta toisensa jälkeen vain vääriä sointuja.

Minä olen aina täynnä vääriä sanoja.
Olen aina väärä, vääränlainen.
Teen vääriä asioita.
Aiheutan pahaa, vaikka yritän saada aikaan hyvää.

Juuri tänään olen vain niin yksin, niin hylätty ja kurja. Tunnen olevani tyhjä, vaikka en koskaan ole. Aina siellä sisimmässä on jotain väärää.

Välittäisit minusta.
Sielu huutaa niin.
Etkö välitä enää?
Miten näin kävi?

Näin tänään perheesi.
Miksei minulla ole rakasta perhettä?
Miksei minulla ole ketään?
Miksei minulla ole enää sinuakaan tukena?
Miksei minulla ole mitään?
Voi Jumala, miksi olet ottanut minulta jo lähes kaiken?

Miksi olen jatkuvasti sokea ja kuuro?
Miksi itken silmäni sokeiksi, huudan korvani kuuroiksi?
Miksi en tunne, en näe enkä kuule?
MIKSEI MINULLA OLE ENÄÄ KETÄÄN?