Mun pitää lakata toivomasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lakata ajattelemasta tätä ystävyyttä.
Mun pitää lopettaa tää ystävyys.

Ei tästä tuu mitään.
Oon epävarma ja tarvitseva ja ahdistunut ihan jatkuvasti.
Tai lähinnä silloin kun tää ystävyyden kohde on läsnä tai lähellä tai yhteyksissä.
Silloin, kun näin ei oo, niin oon paljon vähemmän ahdistunut ja epävarma.
Tai ainakin vähemmän ahdistunut.


I HATE MY LIFE DOT COM

Ja mikä siinä on, että taas on NAISIA jotka on mulle vihaisia.
Ja naisia jotka on kusipäisiä idiootteja.
Puhun aika lailla samoista naisista.
Tekis mieli huutaa NAINEN RYHDISTÄYDY.

Sen sijaan hymyilen ja kävelen pois.

Niin tän mun ystävyyden kohteenkin pitäisi tehdä.
Kävellä pois.

PYYSIN tasan yhtä asiaa.
Ettei mua pelastettais.
JA SEN SITTEN MENIT TEKEMÄÄN.
Nyt oon ikuisessa kiitollisuudenvelassa ja sekasin ja väsynyt ja ahdistunut.
Mutta en tekstaa.
En soita.
En mitään.
En puhu.
Kävelen pois.
Kävelen pois.
Hymyilen ja kävelen pois.
Tai en katso ollenkaan.
Kävelen ohi.
Katson ohi, kävelen ohi, ajattelen ohi.

Niin on parasta.