Palaan aina uudelleen väkivallan pariin.

Nyt vasta ymmärrän, että itken perheväkivaltaa kuin pieni lapsi.
Salassa ja ihan rikki.

Henkinen väkivalta on muuttunut kunnolla fyysiseksi mun tiikereissä.

Mä en oo aiemmin tajunnut tai nähnyt tilannetta näin pahana. Tai en oikeestaan nytkään näe.
Tiedän vaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja mä olen ihan rikki, hajalla, väsynyt ja itkuinen.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mua on kohdeltu huonosti, laiminlyöty ja hakattu etenkin henkisesti. Tässä mä nyt itken rikkinäisyyttäni, kun olen ensin purkanut tätä ahdistusta mulle tärkeisiin ihmisiin.

En haluaisi kertoa kenellekään.
Mua hävettää.
Haluaisin mennä taas sängyn alle piiloon.

Niin monessa asiassa on yhtäkkiä järkeä.

Siinä, etten halua nähdä isääni.
Siinä, etten halaa perheenjäseniäni enkä kauheasti muitakaan.
Sanon muille, ettei mun kanssa kannata olla, kun oon niin huono.
Se on hei ainut, mitä oon oppinut. Se, että oon huono.

Niin monessa asiassa on nyt järkeä.

Ja se surustuttaa.