Miksen koskaan saa sanottua näitä asioita oikeaan aikaan?
Miksen uskalla kertoa, miltä tuntuu?
Miksen uskalla sanoa, että hei, haluaisin jäädä mutta tarvitsen siinä nyt apua. Enkä saa kerrotuksi, miten paljon välitän ja arvostan, miten paljon mua pelottaa että tuhoan kaiken.
Tää pimeys vaan tulee ja nielee, enkä voi sille mitään. Se vaan... tulee.
Toivoisin, että joku toisi valoa tähän.
Toivoisin, että joku pakottaisi jäämään.
Pitäisi väkisin ranteista kiinni, repisi parvekkeelta, ottaisi veitsen pois kädestä, houkuttelisi järvestä ylös, halaisi vaikka rimpuilen, pyyhkisi kyyneleet.
En haluaisi että niin pitää tehdä, en yhtään haluaisi. Haluaisin että mun kanssa olisi helppoa olla.
Se nyt vaan ei oo ihan realistista tässä pimeydessä.

Haluaisin, että voin luottaa siihen, että joku muu on vahvempi silläkin hetkellä, kun olen heikko ja rimpuilen.
Haluaisin, että joku välittäisi silloinkin kun olen ansaan jäänyt eläin, joka puree pelastajaa.

Silti en saa sitä sanotuksi.
Ajan kauemmas, vetäydyn, suljen oven minuun, vedän verhot kiinni, nostan muurin.
Torjun, huidon pois, karkaan. Jäykistyn, kun joku koskettaa.
Oikeasti haluaisin sanoa: tee minusta pehmeä. Välitä minusta, rakasta minua, sano että olen tärkeä ja haluat että jään.

Voi mua niin pelottaa tää.