Voi kuinka surullinen olenkaan, kun tiedän, että joudun satuttamaan, luopumaan, luovuttamaan.

Oon kadottanut kaikki mun unelmat.
En tajua mihin ne on hävinneet, mutta niin vain on käynyt.
En enää edes muista, mistä olen unelmoinut.
Nyt olen vain tyttö vailla päämäärää.

Tiikereistä on pitkä aika, luulisin, että melkein puoli vuotta.
En oo halunnut laskea päiviä.
(Enkä oo viime päivinä suostunut laskemaan kaloreitakaan, vaikka olisi pitänyt.)

Kaikella on määräaikansa.
Yksi on kulumassa umpeen.

Taas.