Kevät, koivuissa pieniä hiirenkorvia.
Ahdistaa se vaaleanvihreys.
Ne pienenpienet lehdet.
Elämä.

Olo on kummallinen.
Tunnen oikean ja väärän.
Silti tunteet sekoittuu, tiedättehän, kun ei oikeesti oo ihan varma mitä pitäisi tehdä.
En osaa auttaa!
En vaan osaa, en oo tarpeeksi, en pysty millään riittää enempään.
Eikä mun tarvitsekaan.

Omassa sisimmässä on kaikki ihan hullusti ja sekaisin ja myllerryksessä.
Yritän olla sekoamatta.
Kerrankin TIEDÄN mitä haluan.
Saavuttaminen vaan on vaikeaa.
Kaikki, mikä vaatii työtä ja ponnisteluja, on vaikeaa.
Etenkin kun pään sisällä olevaa touhua ei saa hiljenemään.
TUNTEITA ei saa hiljenemään, ne vaan menee enemmän ja enemmän solmuun.

Uppoan päivisin haavemaailmoihin. Mietin, mitä sitten, kun unelma toteutuu.
Ei jos, vaan kun.
Mietin millaista elämä sitten on, kun saan sen, mitä haluan.

Haaveilu on vaarallista, koska se herättää tunteita.
Sellaisia syvällä nukkuvia tunteita, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Eikä ulkona vieläkään sada.