Väsyttää.
Pienestä, sisällä killuvasta ihmeestä on raskas pitää huolta.

Tunteita herää. Ja muistoja.

Mä en ole yhtään samanlainen kuin hän ja silti oon. Mutta vain teippiä. Enkä muuta tahtoiskaan.

Väsyttää ajatella menneitä. Pitäisi yrittää saada sopu, tehdä sovinto.
Ja kun hän on niin usein mielessä! Ajattelen:
Mitä hän tästä sanoisi?
Ja kuitenkin tiedän etten voisi olla ystävä. Ei siksi, kuinka hän on muita satuttanut, vaan minua. Niin monella. Sulkemalla pois kaikista väitetyistä luottamuksista huolimatta.
Epäilemällä.

Tekisi mieli todeta:
Näetkö nyt, sanoin ettei ole enää tunteita, eikä olekaan. Vaikka on syke mahassa. Silti rakastan vain sitä hippua.

Nyt vaan ajatuskin kyllä väsyttää, vaikka mietin, pitäiskö hoitaa pois alta niin kauan ku näytän vielä ihan vaan läskiltä. En siltä että mahassa loiskuttelee joku muu.