Miten sä saatat?
Tiedän, minähän se alun perin mokasin. Mä sanoin, etten haluaisi olla enää ystävä.
Nyt, kun oon pari viikkoa ollut ilman sua, ymmärrän, että mitään muuta en halua niin paljoa kuin olla sun ystävä. Kaikesta siitä ahdistuksesta huolimatta. Kaikesta siitä pahasta huolimatta, mitä sä mulle aiheutat. Kaikesta huolimatta mä haluan olla sun ystävä. Sä olet mulle rakkain ystävä ikinä, eikä mulla riitä sanat kertomaan, kuinka pahoillani mä olen kaikista mokailuistani.
(Tähän väliin suuttumus nostaa päätään: Mitä mä muka oikeesti nyt tein väärin? Pahemmistakin ollaan selvitty, annatko sä nyt ihan tosissas tän kaatua tähän?!)
Sä olet mulle niin tärkeä, ettet tiedäkään. Sä saat mut joka aamu heräämään. Sä saat mut joka ikinen päivä kestämään, sä sait mut lopettamaan viiltelyn...
Mitä mä nyt teen?
Putoanko mä? Palaanko mä vaan vanhaan? Sä ylläpidit uutta. Sä ylläpidit mun tiikerittömyyttä, mä oon ollut jo pitkään viiltämättä. Mä oon ollut onnellinen nää pari viikkoa, koska jokainen päivä on ollut lähempänä sitä että nään sut taas. Oon tajunnut, kuinka paljon sä merkitset mulle. Mä oon valmis muuttumaan ja muuttamaan tätä ystävyyttä, mut ihan kaikkeen mäkään en suostu. Ihan kaikkeen et voi olettaa mun suostuvan. Mun ei tarvitse suostua kaikkeen!

Mä en haluais päästää susta irti. Kuinka sä voit tehdä näin? Sä aina sanoit, että mun ystävänä on ihan kiva olla. Sä lupasit, ettet hylkää, ettet satuta. Sä lupasit sen jo 19.8.2008. Ja nyt yhtäkkiä mikään ei olekaan hyvin, niinkö?
Mä oon koettanut antaa sulle kaikkea mahdollista! Oon koittanu antaa tilaa ja aikaa, oon koittanut luottaa ja tukeutua muihinkin ystäviin kuin vain suhun. Oon lopettanut viiltelyn ja kuolemalla uhkailun. Tässäkö on kiitos siitä? MITEN HELVETISSÄ SÄ LUULET, ETTÄ TÄÄ NYT KANNUSTAIS MUA ELÄMÄÄN?!

Mä en voi koskaan sanoa näitä asioita sulle. Sittenhän sä vasta hylkäisitkin mut, kun näkisit, kuinka paljon mä sua tarvitsen.
Mikä mussa on vikana? Miksen mä riitä? Mitä mä oon tehnyt väärin? Oonko niin kamala, ettet enää kestä mua?!
Mulla on oikeus tietää, oikeesti. Mulla on oikeus tietää, mitä tein väärin. Sun täytyy kertoa mulle.
Mä olen ihan paniikissa ja tiedän, että sä haluut vielä pari viikkoa aikaa miettiä asioita. Mun täytyy antaa se sulle, ja mä annankin, mutta siitä hyvästä ansaitsen kunnon selityksen.
Mä pyydän, toivon ja rukoilen koko sydämestäni, että tää olis vaan sun joku outo päähänpisto ja että sä tulisit järkiisi. Koska jos sä nyt hylkäät mut, sä et enää ikinä saa mua takas. Mä en sano, että kuolisin, koska mulla on tosi paljon ystäviä, jotka estää sen. Mutta sen mä sanon, etten enää ryhdy tähän uudestaan. Mä en pysty enää ikinä luottamaan suhun jos sä hylkäät mut nyt.
MIKSI sä hylkäät mut NYT, kun alan onnellistua?
Voi miksimiksiMIKSI?!

Onko musta johtuva taakka ja suru todella SUUREMPAA kuin se hyvä, mitä meillä on?
Me ollaan oltu ystäviä kohta neljä vuotta. NELJÄ VUOTTA mä olen voinut luottaa suhun. Sä olet ollut ainut, joka ei koskaan hylännyt. Nyt säkin hylkäät mut. ANSAITSENKO MÄ SUN MIELESTÄ TÄLLAISTA?!
Jos sä hylkäät mut, mä en anna sitä sulle anteeksi. Sori nyt vaan, mut mä en voi. Mä voin hyväksyä sen, mutta en anna anteeksi. Tai sit just toisinpäin. En tiedä.

Joinain hetkinä musta tuntuu, että Jumala keventää mun taakkaa. Tätä taakkaa, jonka sä aiheutat. Tätä epätietoisuuden, epätoivon, surun ja murheen ahdistavaa taakkaa, joka puristaa rintakehän ympärillä joka kerta kun vedän henkeä.
Mun jokainen sydämenlyöntikin sattuu. Joka ikinen hetki mut valtaa vaan suru ja kipu ja toivottomuus. Tällä hetkellä en tahtoisi elää, tunnekuohu on niin valtava.
Sä olit aina tärkein, muista se. Mä en kuole tähän, en nyt. Mutta jos hylkäät mut, niin voit olla varma, ettet ole enää "syitä joiden vuoksi elää" vaan "syitä joiden vuoksi kuolla" -listalla.
Tajua se, rakas.