Euroviisut.
Muistot.
Kesä.

Kesäkesäkesä.

Haluaisin edelleen kysyä:

Tuleeko se uniin?
Tuntuuko se kipuna vasemman korvan takana?
Tuntuuko se kipuna kylkiluiden kohdalla, rintalastassa, solisluussa?
Pystytkö muistamaan sen alkuillan tuoksun?
Kuuletko äänet, tunnetko pelon?

En kysy.

Onneksi joku toinen lupasi lähteä sinne kanssani.
Hälventää pelon, karkottaa haamut.
Odotan sitä toista tulevaksi.
Odotan sitä toista herkeämättä.
Olisin halunnut näyttää, että osaan, että pärjään.
Haluan näyttää sille toiselle.

Hiekka on hiertänyt rakon varpaiden väliin.
Jos kuuntelisi oikeaa musiikkia, pääsisi takaisin vuoteen 2006.
Olen siitä varma.
Saisin siivet ja voisin lentää sinne.
Voisin lentää tiikeritarinoiden alkulehdille, voisin löytää huutavat haavat.

Enää ei ole tiikerejä.
Enää on selviämistarina.
Ehkä.

Ikuisesti on sinä ja minä ja synti ja rakkaus ja Totuus.
Silloin ei ollut.
Silloin olin vain minä, synti ja rakkaus.
Ilman sinua, ilman Totuutta. Ilman elämää.

Silloin oli vain toivo ja pelko kuolemasta.
Nyt on toivo elämästä.
Ei ole, jos sinä menet pois.

En haluaisi muistaa. En haluaisi olla.
En haluaisi olla näin.
En haluaisi olla näin, kun tuntuu, että tarvitsen liikaa.
Tuntuu, etten pärjää yksin.
Tai ilman yhtä.