Tää on mulle edelleen kovin vaikeaa.
Oon aina luullut, että mä olen se luovuttaja.
Nyt, kun toinen haluaakin luovuttaa, tunnen oloni petetyksi.
Sen toisen piti jaksaa ja kestää vielä. Se toinen sanoi, että mun ystävänä on ihan jees olla.
Valehtelitko?

Mä taistelen, mutta minkä puolesta?
Ja ennen kaikkea: ketä vastaan?

Sun piti taistella mun kanssa pahaa vastaan. Miksi nyt oletkin sodassa mun kanssa?

Tän ei pitänyt mennä näin.
Mun piti pärjätä ja handlata ja saada kaikki hyväksi jälleen.
Nyt oon ihan neuvoton, en tiedä, saanko enää mitään hyväksi.
Muuttuuko tää enää tästä takaisin entiseen.
Ei kai.
Ei, vaikka muuttaisin kaiken.

On kohtuutonta vaatia vain mua muuttumaan. On kohtuutonta syyttää mua tästä kaikesta, ja silti itse syytän. Ainahan tämmöset on mun syytä, onhan se ennenkin nähty. Silti tuntuu pahalta tajuta, että mun täytyy yksin kantaa vastuu tästä kaikesta tuhosta. Tää ei oo kenenkään muun vika. Vain mun. Ja silti sattuu ihan hirveesti.

Mä lupaan yrittää kaikkeni.
Lupaan.
Jos en saa asioita hyväksi, teen niistä tieten tahtoen vielä pahemmat.

Ansaitsen sen hei kuitenkin.