Itken lohduttomasti päättäessäni.
Pitäisi varmaan yrittää nähdä jotain maailman kauneutta mutta en vaan kykene siihen nyt.
Kukaan ei oo näyttämässä nyt että katso kuin kaunista ja kivaa, enkä mä sellaista vois vaatiakaan.
Ei kukaan muu oo vastuussa mun onnellisuudesta tai surullisuudesta.
Eikä kukaan muu oo vastuussa mun kuolemasta. (Muista se aina.)
Eikä mun väsymyksestä ja uupumuksesta.

Oon tässä vielä huomenna ja vielä hetken mutta en kauaa.
Helpointa aloittaa hyvästit nyt.
Monille en voi suoraan sanoa mitä tarkoitan, tai siis en kenellekään, mutta on sellaisia jotka voin heipattaa jo nyt.
Jotka haluan heipattaa.
En tiedä, haluanko sitä itseni vai niiden toisten vuoksi enemmän.
Että onko se joku rangaistus vai ihan vain ystävällisyydenosoitus.
Kai mä haluan muistuttaa että rakastan ja että kaikki on hyvin ja että hylkääminen on aina paras vaihtoehto.

Kipeää tää tekee. Itken ihan hullun paljon ja toisaalta olo on sitä helpottuneempi mitä syvemmälle päätökseen pääsen.