Teen kuolemaa.
Vähän kerrallaan.
Yritän valmistaa sen hyvin.
Niin, että siitä on mahdollisimman vähän vaivaa muille.
Niin, että jätän jälkeeni mahdollisimman vähän sotkua.
Kaikkihan kuolee joskus.
Mitä väliä jos kuolen vähän aiemmin?

Ja sittenkään en kuole.
En halua kuolla.
Haluan olla iloinen eläin.

HALUAN OLLA ILOINEN ELÄIN.

Kesää kohden aurinko laskee hitaasti.

Ja nyt kun aurinko laskee läntisten talojen taa, kohti ruotsia, yksi liikennemerkki kadulla hohtaa omituisesti.
Puoli minuuttia myöhemmin näky on jo kadonnut.

Haluan löytää mun kaavat.
Tarviin rutiineja ja kaavoja.
Mun täytyy löytää se kaavakansio!!!

Auttakaa joku.
En löydä.
Se sekoittaa päätä ja saa voimaan pahoin.
Tarviin. Sen. Kansion.
TARVIIN SEN KANSION.
Ihan totta.
Missä se voi olla???

Oon varmaan piilottanut sen kun aattelin, että rupeen terveeksi.
Mutta en mä nyt voi.
Tarviin sen kansion.
Oon terve sitten. Vähän myöhemmin.

Ensin pitää olla parempi.
Ja siihen tarvitsen mun kansion.
Ja yhden vanhan päiväkirjan. 2010.
Siinä on tiikereistä ja yksiköistä.
Mun täytyy saada laskea.

Antakaa mun laskea.
Oikeesti.
Sitten oon iloinen eläin.
Lupaan olla iloinen eläin jos saan tän kaiken nyt vaan hallintaan.
Kontrollin puute on pahin.
Se saa hulluksi.
Se tekee kipeetä ja hullua.
Se tekee semmosta että taas liikennemerkki hohtaa. Tällä kertaa kauempana.

Pimeällä on sävyjä hei.
Oikeesti.
Mustalla on paljon sävyjä.

Tykkään violetinmustasta.
Vihreänmusta ei oo niin kiva.
Turkoosinmusta on hyvä.
Ja harmaanmusta.
Ja sähkönsinisenmusta.
Ja merensinisenmusta.
Merensinimusta.
Musta.
Punaisenmustakin on ok.
Mutta keltaisenmusta ei ole.
Eikä vihreänmusta.
Eikä oliivinmusta. EI.

Tarviin sen kansion.