Hei ihan oikeesti.

Varmaan oon kestänyt kuukauden ja sit nyt oon sukulaiskahvitteluilla enkä enää kestäkään.
Ei.
Pakko mun on kestää.
En voi riskeerata mitään nyt...

Väsyttää.
Ihan sikana.
Ja ahdistaa.
Ja on paha olla.
Ja pelottaa.
Ja väsyttää.

Montakohan kertaa toistan sitä? Väsyttää väsyttää väsyttää.

Ja on paha olla.
Tosi paha.
Nyt en haluaisi enää vaan olla ollenkaan, en haluaisi jäädä, en haluaisi jaksaa, en haluaisi pystyä.

En jaksa en halua en pysty.

Ja silti on kivojakin asioita.
Kaikki järjestyy.

Mut mitä jos ei järjesty??
Tekee kipeetä ja ahdistaa.
Ahdistaa niin paljon että haluan tiikerit.
Haluan tiikerit ja myrkyt.

Sillä tää ratkeaa.
(Vaikka ei se ole oikeasti ratkaisu. Se on vain väliaikainen keino koittaa sulkea kaikki pois. Ja mikään ei silti poistu, kaikki jää pyörimään samaa omaa pyörremyrskyään päähän, mustaa ja mustan eri sävyjä, sinimustaa, violetinmustaa, vihreänmustaa, harmaata, tosi harmaanmustaa, punaisenmustaa. Kaikki on eri sävyjä ja eri värejä ja eri tunteita, kaikki tuntuu eriltä, mikään ei tunnu samalta, mikään ei ole samaa, mikään ei koskaan enää ole samaa. Ja se on vähän kauheeta.)

Kuka mä oikein olen?
Missä?
Miksi?

Täytyy taas ottaa ajokortti esille ja lukea siitä.
Ja sit taas ymmärrän paremmin tätä laivastonsinisenmustaa.