Surkumieli.

Tavallaan kaikki on hyvin ja sit toisaalta ei ole.

Mun sisällä on jotain joka huutaa. Ja itkee.
Mä itken.
Olin taas rakkaassa kirkossa ja itkin.
Itkin ja tärisin ja itkin ja itkin ja itkin.

Ihan sairaan monta kertaa meinasin karata.
Ihan järjettömän monta kertaa olin jo kävelemässä ulos.
Kerran itse asiassa lähdinkin, ekan biisin aikana.
Sit tulin takaisin heti. Tajusin ulkona että ei niin voi tehdä.
Ja sit myöhemmin tiesin, etten voisi tehdä sitä, koska en ollut yksin.
Yksin olisin kävellyt pois. Kävellyt kauas. Lähtenyt.
Mutta koska en ollut yksin, piti vain istua paikallaan.
Opetella hengittämään.
Yrittää saada tärinä loppumaan.

Koska en ollut yksin, piti vain olla paikoillaan eikä voinut antaa tiikerejen tulla.
Ja nyt kotona olen väsynyt mutten uskalla nukahtaa.
Liian monta asiaa pyörii päässä ja sattuu päässä ja sattuu rintalastan alla ja niskassa ja korvan takana ja nilkassa.
Liian monta asiaa saa sielun mustelmille.
Itkettää.
Mua itkettää ihan hullun paljon ja oon vaan niin yksin.

Mitä haluan?
En tiedä.
Mitä tarvitsen?
En tiedä.
Voisiksää Jumala tietää mun puolesta?