Kadottaa ja kadota, niin eri asia ja silti niin sama, ja vain kahden kirjaimen ero.

Pimeys tulee päälle, se vie kaiken voiman. Se saa vain tuijottamaan kattoon.
Itkemään.
Huutamaan.
Väsymään.

Väsyn tähän kaikkeen.
Väsyn nopeasti.
Tiskaan kymmenen astiaa ja sitten voinkin jo rojahtaa väsymysitkua väänten lattialle istumaan.
Konttaan sängyn viereen ja sukellan sängyn alle.
Nukahdan sinne ja herään tunnin kuluttua enkä jaksa tulla pois.

Sellaisia päiviä.

Ja silti oon ollut kohta viis viikkoa ilman.
Vaikka oikeasti en tahtoisi mitään muuta kuin ottaa vähän jotain joka helpottais.
Kaikkea on niin satamiljoonaatriljoonaatsiljoonaa kertaa helpompi kestää kun on ottanut edes jotain ei-vaarallista lääkettä joka vie pois fyysistä ja henkistä kipua.

Mutta mä tsemppaan.
Ihan kohta on viisi viikkoa ja se on paljon (se on enemmän kuin oisin ikinä voinut uskoa että kestän!) ja mitkään maailman pettymykset ei vie sitä saavutusta pois.

Nyt haluaisin silti taas nukkua hetken.