Pitäisi mennä nukkumaan, ennen kuin ahdistus vie voimat ja kyvyn nukahtaa.

Unissani näen hukkumista, vettä kaikkialla, vääriä valintoja. Näen kuolleita vauvoja, vertavuotavia kohtuja, onnellisia pyöreämahaisia odottavia äitejä ja kuihtuneita kukkia. Tunnen poltteen, tunnen sen kuinka pienenpieni solukimpale sisälläni kuolee. Tunnen sen yhä uudestaan ja uudestaan. Toivo, joka heräsi sisälläni kolmeksi päiväksi, sammuu ja kuolee.

Se on ikävä tunne.
Toisaalta tunnen myös sen järvenpohjan kutsuhuudon. Syvä, kirkas, kaunis järvi kutsuu ja huutaa. Aion mennä sen rannalle liplattamaan varpaitani, mutta pohjaan asti en haluaisi vajota.
Ja silti haluan.