Hyvän illan jälkeen on niin sääli tuntea ahdistusta ja surua.

Monta kymmentä ihmistä huojui samaan tahtiin, samassa pulssissa hämärässä, yhdessä. Itkua, naurua, tunteita.
Mulla ainoastaan nyt itkua ja surua.

Keskenmenopeikko vaivaa.
En jaksa kirjoittaa siitä, en jaksa puhua siitä, en jaksa ajatella sitä.
Kerroin siitä ensimmäisen kerran jollekulle vasta syksyllä, lokakuussa. Nyt en jaksa kertoa siitä kenellekään. Se on mun yksityiselämäni, mun kipuni ja mun suruni, jotka kannan ihan itse.

Silti haluaisin kertoa, haluaisin että joku sanoisi mulle etten mä ole hullu tai tyhmä kun suren soluklönttiä. Kehittymätöntä soluklimppiä. Eihän se ollut edes mikään toivottu ja yritetty lapsi.
Niin niin, mutta silti, siinä oli 50% mun geenejä. Suren sitä, etten saanut edes mahdollisuutta itse päättää.
Vaikka mikäpä minä olisin elämästä ja kuolemasta päättämään.
Ehkä parempi näin, luonto korjasi pois ennen kuin minä pääsin sörkkimään viatonta pientä elämää.

Olen nyt jo tuhonnut niin paljon, aiheuttanut niin paljon kärsimystä, omassa ja muiden elämässä.