Kohtuuttomia odotuksia ja vaatimuksia toista ja itseä kohtaan.

Rakas perhe, raskas parisuhteettomuus.
Puuttuu se jokin, joka tekisi tästä ehyttä.

Haluan olla onnellinen mutta itkettää.
Yksin yhdessäkin.

Ollaan, mutta ei olla.

Kuuntelen sydäntäsärkevää itkua.
On jälleen se kevät, jolloin hiekka tunkee silmiin ja korviin, jolloin jäätelöhetken haluaa jakaa.
Ja olen saanut jakaa.

Mulla on kaksi maailman tärkeintä ihmistä.
Toinen on ollut mussa kiinni, kasvanut mun kohdussa.
Toista rakastan, vaikkei asuta saman katon alla.

Rakastetaan meidän tavalla.
Kunhan rakastetaan.

Närästää ja paha olo.
Se vähän ahistaa.
Muuten ei.
Sain ihanaa seksiä ihanalta mieheltä. Ja mun mahassa potkii sen ihanan miehen lapsi. Vaikkei tästä mitään rakkaustarinaa kai kehkeydykään:
En vois olla onnellisempi..!

Kun jälleen tippuu pimeään...

Jotenki salaa toivon että joku huomaisi miten väsynyt olen. Sanoisi ettei oo pakko hymyillä. Tää on kovin raskasta ja epävarmuus raastaa mieltä koko ajan.
Entä jos en selviikään? Jos pikkuhippuihmeestä huolimatta herään jonain aamuna siihen vastustamattomaan tunteeseen että haluanki vaan pois?
Entä jos luovutan kuitenkin?

Pelottaa et palaan vanhaan.
Ajatukset on pimeitä ja lohduttomia toisinaan. Yksinäisiä. Tunnen olevani ihan ypöyksin.
Enkä ees voi sanoa kenellekään että nyt tuntuu vaikealta kävellä suojateitä. Kun pitäisi olla vahva ja reipas pikkuhippuihmeenkin vuoksi.
Entä jos en kelpaakaan huolenpitäjäksi? Jos musta ei vaan oo tähän? Jos oon liian huono?
Jos en osaa, pysty, riitä.

Ja pelottaa vanha.
Tänäänkin on syöminen ollut vaikeaa. Syön mitä sattuu milloin sattuu.
Ja voi kun välillä kaipaankaan tiikerejä! Kaipaan tupakkia ja ketjupolttamista, nälkäöitä. Kaipaan hukkumisharjoituksia ja kiiltomatoja.
Mutta EN VOI, en voi tehdä sitä tälle toiselle. Itselleni voisin mutta en hipulle.
Silti kärsin kun en nyt voi tehdä sitä edes itselleni.

(Mutta en kaipaa äldsta&bästaa. Muistot äldsta&bästasta haihtuvat. En muista millaista oli kun tehtiin jotain yhdessä. En muista hyvää enkä pahaa. Jag saknar dig mindre och mindre, det kommer annat emellan och det är bra.)

Väsyttää.
Pienestä, sisällä killuvasta ihmeestä on raskas pitää huolta.

Tunteita herää. Ja muistoja.

Mä en ole yhtään samanlainen kuin hän ja silti oon. Mutta vain teippiä. Enkä muuta tahtoiskaan.

Väsyttää ajatella menneitä. Pitäisi yrittää saada sopu, tehdä sovinto.
Ja kun hän on niin usein mielessä! Ajattelen:
Mitä hän tästä sanoisi?
Ja kuitenkin tiedän etten voisi olla ystävä. Ei siksi, kuinka hän on muita satuttanut, vaan minua. Niin monella. Sulkemalla pois kaikista väitetyistä luottamuksista huolimatta.
Epäilemällä.

Tekisi mieli todeta:
Näetkö nyt, sanoin ettei ole enää tunteita, eikä olekaan. Vaikka on syke mahassa. Silti rakastan vain sitä hippua.

Nyt vaan ajatuskin kyllä väsyttää, vaikka mietin, pitäiskö hoitaa pois alta niin kauan ku näytän vielä ihan vaan läskiltä. En siltä että mahassa loiskuttelee joku muu.

Väsymyspäivä.
En jaksa ajatella.
Saisinko hetken olla vaan?

Silmänräpäyksessä elämä muuttuu.

Onneksi kerrankin hyvään suuntaan.

Ruokahirviöt kummittelee mutta ei niille nyt voi antaa tilaa.

Täytyy pitää huolta nyt.

Hymyilyttää harva se hetki.

On tää elämä vaa ihmeitä täynnä!

MÄ EN JAKSA OLLA ENÄÄ ONNETON!

Päätän olla onnellinen.
Mä oon onnellinen nyt.
Papunen.
Onnellinen.

Tiikerejen aika on ohi.